Ja lapsi loi isän

Didier Dumas - Eveil-Kustannus

978-951-98603-9-8

215 s. nid. 28,-

Lapsi rakastaa meitä kun saamme mielihyvää hänen kanssaan olemisesta. Tämä mielihyvä on perusta vastavuoroisuudelle, jota hän tarvitsee voidakseen samastua meihin ja kasvaa, sanoo Dumas.

Kasvatusta tärkeämpää on muistaa olleensa itse lapsi ja tiedostaa mielessä tapahtuva samastumisprosessi, jonka kautta lapsi sisäistää vanhempiensa kielen, tavan ajatella sekä oman kulttuurinsa arvot ja asenteet. Isänä oleminen on ennen kaikkea oman isänsä toistamista.

Vanhempia on ohjeistettu yksimielisyyteen kasvatuskysymyksistä. Dumas katsoo, että ”samastumalla vuoronperään kumpaankin vanhempaansa lapsi rakentaa itselleen oman persoonallisuuden. Se, että hänen vanhempansa eivät ole aina samaa mieltä, pakottaa hänet muokkaamaan henkilökohtaisen ajattelunsa. Ja päinvastoin kuin isät ja äidit usein uskovat, juuri silloin kun vanhemmat pyrkivät olemaan ”aina ja joka asiassa samaa mieltä” heidän lapsensa kehittyy huonosti.

Ajattelemme että lapset nykyisin tietävät tarpeeksi, ellei jopa liikaa seksuaalisuudesta. Todellisuudessa näin ei välttämättä ole. Kysymys on siitä mitä tietoa ja millaista mallia vanhemmat itse välittävät lapselleen. Kolmevuotiaan jo pitää saada tietää mitä virkaa isän kiveksillä on suvunjatkamisessa, esittää Dumas. Mutta vanhempien kykyyn puhua seksuaalisuudestaan vaikuttaa edellisten sukupolvien perintö. Tämä käsitys perustuu kliinisessä työssä saatuun pitkään kokemukseen lapsen häiriöiden taustalla olevista isän seksuaalisuutta koskevista kysymyksistä.

Dumas nostaa esiin myös lasten pitkittyvät ja hyödyttömäksi osoittautuvat terapiat, syynä mm. tietämättömyys ylisukupolvisesta tiedostamattomasta ja erityisesti Oidipuksen ylisukupolvisesta ulottuvuudesta, ja korostaa että teoriat ovat oikeita vain suhteessa niiden toimivuuteen.

Kotisivut: www.eveil.biz